Tässä on iso, tärkeä ja ajankohtainen aihe!
Tulen toivottavasti pian palaamaan aiheeseen kattavemmin, kertoen myös, mitä on tämä sukupuolen moninaisuus. (Ei tule pitää sen tietämistä itsestään selvyytenä, on hienoa, että sinä tiesit!)
Nyt kuitenkin kerron lyhykäisesti tämän päivän pohdinnoistani. Yleisesti seksologian terminologiasta suunnittelen kirjoittavani myös mahdollisimman kattavasti myöhemmissä osissa.
Olen siis työharjoittelussa Sexpo-säätiöllä ja kävimme tänään vierailulla Setan toimistolla. Setan uusissa tiloissa en vielä ollutkaan käynyt, ja oli mukavaa päästä näkemään ja kuulemaan tarkemmin ja tuoreimmin, mitä Seta nyt tekee ja mitä Setalle kuuluu. :)
Sieltä sain mukaani paljon mielenkiintoista materiaalia, joista yksi oli Setan ja Transtukipisteen julkaisu "Sukupuolen moninaisuus". Voin suositella lämpimästi lukemaan tämän kattavan ja tiiviin materiaalin, tai yleisesti muualta aiheesta. Tätä lukiessani aloin pohtimaan korjattua/muutettua termiä aiheesta.
Eli aiemmin käytettiin termiä "sukupuolen vaihdos", joka ilmeisimmin koettiin liiaksi muiden määrittämäksi. Trans- ja intersukupuoliset ovat kuulemani mukaan itse toivoneet termin muutosta "sukupuolen korjaamiseksi".
Okei, sukupuolen vaihdos... Ei kuulosta hyvältä. Kuulostaa jotenkin kepeältä "vaihdoinpas tossa sitten sukupuolta ja..." asialta, jonka voisi itse vaan mielivaltaisesti päättää, johon pystyisi itse vaikuttaa, jonka pystyisi itse valita, siis kokemuksensa omasta sukupuolesta.
Sukupuolen korjaus... Ei sekään mielestäni ole paras mahdollinen termi, vaikka toki parempi kuin "vaihdos". Muiden sanomana siitä tulee mieleen, ovatko muut määrittelemässä sukupuolessa olevan jotain "korjattavaa", usein ehkä trans- tai intersukupuolisen mielestä on, mutta ei kai sitäkään saisi automaattisesti olettaa? Tuleeko sanasta "korjaus" liikaa tunnetta ulkopuolisesta paineesta? Vaikka sukupuolinen identiteetti olisi muuta, kuin biologinen yhteiskunnan tunnistama sukupuoli, ei se mielestäni automattiisesti tarkoita tarvetta "korjaukselle". Kai ihminen voi olla edelleen tyytyväinen omaan vartaloonsa ja viralliseen sukupuoleensa, jos saa kumminkin vapaasti toteuttaa hyväksi- ja omaksi kokemaansa sukupuolta. Ja korjaamisesta tulee mieleen, onko kyseessä vaatimus, että tulee olla joko mies tai nainen? Miksemme voisi kunnoittaa sukupuolen moninaisuutta, miksi tulisi valita ahtaiden raamien väliltä jompi kumpi?
(Nyt keskellä yötä tätä kirjoittaessani, olen jo kadottanut ajatukseni, joita päivällä oli tähän aiheeseen ja noihin termeihin. Kotiäidin aivot tulivat tilalle kotiin saapuessa, mutta tarkentelen toivottavasti näkemystäni vielä myöhemmin, mahdollisesti nukuttuani.)
Mutta aavistustakaan minulla ei ole siitä, mikä voisi olla hyvä, kuvaava ja arvottamaton termi asialle. Onko teillä asiaan mielipidettä tai näkemystä? Kuulisin mielelläni. Ja minua saa myös korjata, jos olen sanonut jotain mielestänne väärin.
Löysinkin tämän julkaisun myös netistä teille luettavaksi:
http://seta.fi/doc/seta_sukupuolen_moninaisuus_medium.pdf
Enjoy!
Eräs toinenkin asia nousi mieleeni tätä lukiessa, mutta palaan siihen myöhemmin.
torstai 25. huhtikuuta 2013
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Kosketus
ja sen puute.
Iltauutisissa kuulin juuri ilmestyneestä kirjasta aiheeseen liittyen, Taina Kinnusen "Vahvat yksin, heikot sylityksin".
On aivan totta, että kulttuurissamme kosketetaan toisia vähän ja siihen suhtaudutaan osin aika erikoisesti, voisipa melkein sanoa kosketuksen olevan jollain tavalla tabu.
Minua surettaa nähdä vanhempia, jotka eivät kosketa lapsiaan, eivätkä anna heille mitään hellyyttä. Lapset saavat turvaa vanhempansa kosketuksesta ja tarvitsevat sitä. Kosketus on ihmisen perustarve, ja sitä ei tulisi evätä pieneltä ihmiseltä.
Mietimme juuri hetki sitten puolisoni kanssa omaa suhdetta vanhempiimme. Emme muista kertaakaan nähneemme vanhempiemme osoittavan toisilleen mitään hellyyttä. Äitini uusioliitosta muistan yhden suudelman. Tämä on ilmeisesti ollut tavanomaista kulttuurissamme? Onko vanhempien suutelu ja muu hellyys lasten nähden ollut tabuna kulttuurissamme?
Puolisoni tähän heitti tällaisen näkökannan: Voisiko omien vanhempiemme sukupolvella olla taas kokemuksia liiankin näkemisestä, johtuen tiiviistä asuinolosuhteista ja tiiviistä yhteisöistä, ja sen vaikutuksesta he eivät uskaltaisi enää mitään hellyyttä ilmaista lasten edessä? Vai onko tämä aina ollut näin kulttuurissamme? Mitä olette mieltä?
Omalta kannaltani uskon lapsille olevan tervettä nähdä vanhempiensa osoittavan rakkauttaan toisiaan kohtaan. Kaikissa siveyden rajoissa toki, mutta hellyys ja rakkaus on suhteessa tärkeää, ja se saa näkyä myös lapsille, uskon sen olevan vain ja ainoastaan hyvä asia.
Muistelin myös yläaste aikojani, silloin tuli tavaksi halata ystävien kanssa tavatessa ja hyvästellessä. Tämä tuntui sillon olevan suhteellisen uusi käyttäytymismalli, mistä saimme osakseen ajoittain ihmettelyä. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tämä tapa tuntuu vakiintuneen ja levinneen, mielestäni on aivan ihanaa halata ystäviä. :) Milloin itse olette tutustuneet tähän tapaan, ja kuuluuko se teidän tapoihin?
Tässä linkki uutiseen: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2013/04/1741184/suomalaiset-ovat-kosketuskammoista-kansaa
Tästä kirjasta oli kyse: http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522473952
Luin myös työharjoittelussa kirjaa "Kunpa tuntisin sinut paremmin", kirjottajana Sue Johnson. Siitä tähän mielestäni aiheeseen liittyen pari lainausta:
Iltauutisissa kuulin juuri ilmestyneestä kirjasta aiheeseen liittyen, Taina Kinnusen "Vahvat yksin, heikot sylityksin".
On aivan totta, että kulttuurissamme kosketetaan toisia vähän ja siihen suhtaudutaan osin aika erikoisesti, voisipa melkein sanoa kosketuksen olevan jollain tavalla tabu.
Minua surettaa nähdä vanhempia, jotka eivät kosketa lapsiaan, eivätkä anna heille mitään hellyyttä. Lapset saavat turvaa vanhempansa kosketuksesta ja tarvitsevat sitä. Kosketus on ihmisen perustarve, ja sitä ei tulisi evätä pieneltä ihmiseltä.
Mietimme juuri hetki sitten puolisoni kanssa omaa suhdetta vanhempiimme. Emme muista kertaakaan nähneemme vanhempiemme osoittavan toisilleen mitään hellyyttä. Äitini uusioliitosta muistan yhden suudelman. Tämä on ilmeisesti ollut tavanomaista kulttuurissamme? Onko vanhempien suutelu ja muu hellyys lasten nähden ollut tabuna kulttuurissamme?
Puolisoni tähän heitti tällaisen näkökannan: Voisiko omien vanhempiemme sukupolvella olla taas kokemuksia liiankin näkemisestä, johtuen tiiviistä asuinolosuhteista ja tiiviistä yhteisöistä, ja sen vaikutuksesta he eivät uskaltaisi enää mitään hellyyttä ilmaista lasten edessä? Vai onko tämä aina ollut näin kulttuurissamme? Mitä olette mieltä?
Omalta kannaltani uskon lapsille olevan tervettä nähdä vanhempiensa osoittavan rakkauttaan toisiaan kohtaan. Kaikissa siveyden rajoissa toki, mutta hellyys ja rakkaus on suhteessa tärkeää, ja se saa näkyä myös lapsille, uskon sen olevan vain ja ainoastaan hyvä asia.
Muistelin myös yläaste aikojani, silloin tuli tavaksi halata ystävien kanssa tavatessa ja hyvästellessä. Tämä tuntui sillon olevan suhteellisen uusi käyttäytymismalli, mistä saimme osakseen ajoittain ihmettelyä. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tämä tapa tuntuu vakiintuneen ja levinneen, mielestäni on aivan ihanaa halata ystäviä. :) Milloin itse olette tutustuneet tähän tapaan, ja kuuluuko se teidän tapoihin?
Tässä linkki uutiseen: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2013/04/1741184/suomalaiset-ovat-kosketuskammoista-kansaa
Tästä kirjasta oli kyse: http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522473952
Luin myös työharjoittelussa kirjaa "Kunpa tuntisin sinut paremmin", kirjottajana Sue Johnson. Siitä tähän mielestäni aiheeseen liittyen pari lainausta:
Uusi teoria
kiintymyssuhteista:
”1930- ja
1940-luvuilla Amerikan sairaaloiden makuusaleissa kuoli joukoittain orpoja
lapsia siksi, että he eivät saaneet tuntea
ihmisen kosketusta eivätkä voineet muodostaa tunneyhteyttä toisiin
ihmisiin, vaikka muuten heistä huolehdittiinkin.”
Rakkaus
parisuhteessa, rakkaus perheessä:
”Ajatus että yksi
parhaista asioista mitä voit tehdä lapsillesi, on luoda rakastava suhde
kumppaniisi, ei ole ylitunteellista, vaan tieteellinen tosiasia.”
Kuulen mielellänne ajatuksianne, teorioitanne, mielipiteitänne taikka krittiikkiä kommenteissa. Toivottavasti aihe koskettaa myös teitä. :)
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Tervetuloa!
Blogin nimeen inspiraationi sain Hugleikur Daggsonin kirjasta "Saako tälle edes
nauraa?", jonka mustaan huumooriin rakastuin ensilukemalta (muistaakseni
City-lehdestä).
Olen pitkään halunnut kirjoittaa näistä asioista, mutta pokkani ei ole riittänyt aiemmin.
Nyt olen ollut kolmisen viikkoa työharjoittelussa Sexpo-säätiöllä ja olen vahvasti inspiroitunut, mieleni on täyttynyt asioista, joista
- haluaisin puhua
- haluaisin kirjoittaa
- haluaisin kertoa
- haluaisin valistaa.
En takaa, että tekstini tulee olemaan laadukasta, tai että tulet löytämään siitä jotain uutta.
Toivoisin kuitenkin, että löytäisit ja toivoisin, että saisit uutta ajateltavaa. Toiveeni on herättää ajatuksia, keskustelua ja tunteita. Ajoittain tavoitteeni on shokeerata, herättää pohtimaan itse kunkin näkemyksiä. Toivon blogillani onnistuvani toteuttamaan edes jonkin edellä mainituista asioista, edes yhdelle lukijalle.
Olen pitkään halunnut kirjoittaa näistä asioista, mutta pokkani ei ole riittänyt aiemmin.
Nyt olen ollut kolmisen viikkoa työharjoittelussa Sexpo-säätiöllä ja olen vahvasti inspiroitunut, mieleni on täyttynyt asioista, joista
- haluaisin puhua
- haluaisin kirjoittaa
- haluaisin kertoa
- haluaisin valistaa.
En takaa, että tekstini tulee olemaan laadukasta, tai että tulet löytämään siitä jotain uutta.
Toivoisin kuitenkin, että löytäisit ja toivoisin, että saisit uutta ajateltavaa. Toiveeni on herättää ajatuksia, keskustelua ja tunteita. Ajoittain tavoitteeni on shokeerata, herättää pohtimaan itse kunkin näkemyksiä. Toivon blogillani onnistuvani toteuttamaan edes jonkin edellä mainituista asioista, edes yhdelle lukijalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)